ANTTONEN
VITAMIX
Group exhibition with Essi Immonen, Eeva Lietonen and Kerttu Saali
Pesula gallery
Sipoo, Finland
4.9.– 22.9.2024
Exhibition documentation by Santeri Kuisma
Saturnuksen lasi ja betoni lohkeilee jätteeksi omassa tuhovoimassaan.
Siitä jää jälki josta valo tulee.
Jokainen jakaa osittaisen ja paikantuneen tietonsa. Ennen kuin sanot että tämä on
kuuluisa keppi/trendi. Meillä on pitkä historia, jonka piilottamiseen teidän historianne persoona perustuu.
Uppoudumme jatkuvasti muutokseen. Kun virta löytyy, vaihdamme jokena paikkaa sinne missä jähmettynyt ei saa liikkua edes kuuna.
Halu on oikeudenmukaisuudelle, sille ettei hulluja, muka vääriä, muka poikkeamia osoiteta näkymättömään, sille että itseen suljettu tuntematon saa tulla eteen.
(Se tosiaan ei osaa puhua, sen kieli on kasvanut maailmassa joka on selittänyt itsensä parhain päin. Sillä on hyvin vähän sanoja hiljaiselle tunnulle, jossa hengitys pidentyy nautintoon )
Meillä on intiimi hiertämisen suhde, ilmojen paine. Tuulen syömä ja pitkä ilo. On keho, joka on dokumentoinut ympäröivän ajan itseensä. Sille väri käynnistää kokemukset, vetää sisäänsä havainnot ja laittaa maanalaiseen tilaan, jossa alkaa oliot, oliomuodot, pälyilevät karkaavat tunnut. Kuumat kulumat.
Maanalainen toiminta on maan alaisen nousemista. Maanalaisessa mater=äiti on uudelleen tekevä aina uudelleen syntyvä suoja. Uneksittu shell. Kasvamassa rajattomana seinästä ulos. Mikä peittyy seesteisyyteen näyttää sen että jokin on poissa täältä.
Huoneiden seos tekee itse työtä vetäytyäkseen kumppaniksi kaikelle.
Maan hoiva mahdollistaa hennon liiton, joka toimii sitouduttaessa myös sen
muuttumattomuuteen.
Pigmentti räjähtää nauramaan keltaisena verhona, sinisenä peittona. Sellaisessa pesuaineen tuoksun valossa.
Tarpeet kiertää kivien keskellä vedessä. Venus worship ruusun vanhoja juuria. Se tunnustaa muistojen vanhoja pintoja. Hillitön kupu maatuu kiven aaltoon.
Original Finnish language exhibition text by Sini Silveri,
English language translation by José Luis Rico
Out of its own destructive might, Saturn’s glass and concrete break off into debris. They leave a trace that light comes from.
Each one shares their partial, localized information. Before you start saying this is a known shtick/trend. Our history is long, but your history’s character consists in effacing ours.
Change soaks us up continuously. When a current comes at hand, we switch places like a river, heading to where the petrified cannot even imitate the moon’s movement.
There’s a desire for justice. A desire that crazy, allegedly wrong, alleged aberrations won’t point at the invisible. That the self-enclosed unknown may come forward.
(Indeed, it can’t speak, its language has grown in a world that casts itself in the best light. There are very few words for the silent feeling in which breath edges on pleasure.)
We have an intimate chafing relationship, the air’s pressure. A long wind-bitten joy. There is a body that documents the surrounding time into itself. Color triggers its experiences. It draws perceptions into itself, into an underground space, where beings, life forms, and fleeting glancing sentiments begin. Hot worn-out spots.
Underground activity is a subterranean rising. In the underground, the mater=mother is an ever remaking, rebirthed shelter. A dreamt-of shell. Growing boundlessly through the walls.
What hides in serenity shows that something is missing.
The amalgamation of rooms works to contract into the shape of everyone’s partner.
The land’s tender care makes a delicate covenant possible, which functions by committing to its changelessness.
Pigment bursts out in laughter like a yellow curtain, a blue duvet. In that sort of detergent-scented light.
Needs run circles in the water surrounded by rocks.
Venus worships the rose’s old roots. It acknowledges memory’s old surfaces. The rampant craw rots in a wave of rocks.
Original Finnish language exhibition text by Sini Silveri,
English language translation by José Luis Rico
Exhibition featured at: